4. maaliskuuta 2018

Parasta talvessa


Aikaisemmin en ole juuri talvesta välittänyt. Jouluna ja uutena vuotena jos on lunta, niin se riittäisi mainiosti. En edelleenkään pidä kovista pakkasista tai pitkistä pimeistä päivistä, pimeällä maastoilua tosin rakastan ja tänä vuonna olen saanut houkuteltua mukaan myös muutaman tallikaverin jotka ovat siitä aina ennen kieltäytyneet. Tänä vuonna jokin on kuitenkin muuttunut talven suhteen, sillä se ei olekaan enään niin paha asia kuin aikaisempina vuosina. En tosin voi olla vieläkään sanomatta ettenkö mieluummin viettäisi talvea jossakin etelän lämmössä tai edes hieman leudommissa oloissa esimerkiksi Keski-Euroopassa. Tänä talvena on pitkästä aikaa ollut niin paljon lunta, että sen puolesta on päässyt tekemään paljon kaikkea kivaa hevosten kanssa, mitä ei viimeisimpinä vuosina ole voinut tehdä. Myöskin useamman päivän putkeen, monta tuntia paistanut aurinko on ollut aika täydellinen. Lisäksi nyt oman hevosen myötä tästä kaikesta on päässyt nauttimaan ihan uudella tavalla. Siinä varmasti isoimmat asiat miksi talvi on tänä vuonna ollut ihan kiva. Lisättäköön vielä että helpottuneet bussivuorot tallille sekä ajokortin ja auton myötä tullut vapaus ja helppous liikkua eivät ainakaan huononna asiaa.



Carterin kanssa olemme palailleet nyt taas vähitellen treenien pariin sairastelun jälkeen. Olen aina halunnut liikunnan olevan monipuolista ja onneksi meillä on tallilla siihen paremmat kuin hyvät mahdollisuudet. Vaikka emme hyppääkään vaan keskitymme kouluratsastukseen, niin teemme paljon muutakin. Hevosen liikunta ei ole yksipuolista vaikkei sillä hypättäisikään, enkä koe sen menettävän siinä mitään, vaikka se hyppäämisestä pitääkin. Teen sen kanssa paljon kaikkea, mistä voisin väittää sillä olevan yhtä hauskaa kuin joskus hypätessämme. Meille riittävät hyvin pelkät maapuomit, vaikka tiedän osan ajattelevan että miksei sitten voisi hypätäkin, edes ihan pieniä? Hyppääminen rasittaa kuitenkin aina varsinkin hevosen etujalkoja, sillä pieneltäkin esteeltä laskeutuessa kaikki paino tulee etujaloille. En halua ottaa asian suhteen mitään riskejä ja hypätä kesällä edes sitä yhtä pientä tukkia maastossa, sillä yksikin kerta voi olla kohtalokas. Tietysti tiedän, että hevonen voi rikkoa itsensä tarhassa tai karsinassa, se voi yhtälailla loukata itsensä ihan koulutreeneissä tai astua huonosti kävellessämme maastossa.


Eksyin ehkä hieman aiheesta, mutta asia vain sopi tähän kohtaan ja välillä musta vaan tuntuu kuin tekisin väärin koska C ei enää hyppää ja joudun selittelemään päätöstäni muille, vaikka itse tiedänkin sen olevan ainoa oikea päätös. Mutta nyt, iloisempiin asioihin! Ollaan oltu hepan kanssa viimeksi maneesissa viikko sitten, kun Heiskasen Hanna kävi pitämässä jälleen kerran super tehokkaan kouluvalmennuksen. Runsaan lumen takia kenttä on pitkästä aikaa siinä kunnossa, että siinä voi talvella tehdä muutakin kuin kävellä, joten maneesiin ei ole ollut mitään intoa mennä. Viikolla treenasimme ulkona koulua ihan vakavasti kanget päässä tai ainakin yritimme. Alkuverkan Carter oli todella kiva, rento ja kuulolla. Välikäyntien jälkeen kun lähdettiin uudelleen liikkeelle, niin C ampaisikin raviin pää taivaissa korvat tötteröllä. Hetken yritin, mutta päätin sitten kokeilla laukassa, siinäkään onnistumattta. Pakkasvirtaa ja intoa löytyi vaikka muille jakaa ja niinpä päätin nousta kevyeen istuntaan ja antaa hevosen sitten laukata turhia energioita pois. Päädyissä, tai oikeastaan kaarteissa jollaisiksi kentän urat ovat lyhyillä sivuilla muodostuneet, sain heppaa kiinni mutta pitkälle sivulle ampaistiin kuin maastoradalle kenttäkisoissa, jarrut olivat olemassa vain puoliksi ja askel varsin keveä. Onneksi C on kuitenkin niin kiltti ettei tee mitään tyhmyyksiä ja siihen voi luottaa, joten pystyinkin vain hymyilemään selässä iloisesti ja ihailemaan auringon laskua hepan innokkaiden korvien välistä. Se niistä koulutreeneistä, ehtii sitä myöhemminkin!

Maastotreenejä täydenkuun valossa..

..sekä ihanassa auringon paisteessa!
 Maanantaina löysimme kaverini kanssa ihan uuden lajin metsän poluilta. Meidän oli tarkoitus ratsastaa pellolla, mutta osan siellä olevista poluista ollessa pelkkää möykkyä, joilla uskalsi vain kävellä, heitin lähes vitsillä että metsässähän polut ovat parempia. En uskonut meidän seuran suotuvan ehdotukseen, mutta ravattuamme vielä pätkän pellolla, johto ratsukkomme kääntyikin metsän suojiin. Nyt kun lunta on tarpeeksi, ovat polut tasaisempia kuin aikoihin ja niin päädyimme ravaamaan ja laukkaamaan pitkin poikin metsää. Hevoset olivat aluksi hieman hämmentyneitä, sillä ovat tottuneet menemään muutamalla peltoa lähinnä olevalla polulla muutakin kuin käyntiä vain kesäisin ja maastoesteitä hypätessä. Loppua kohden nekin alkoivat innostua ja ymmärtää mistä oikein on kyse. Siellä sitten mentiin korvat pystyssä kevein askelin ja me kuskit ei voitu kuin nauraa onnesta. Tätä uutta treenimuoto kävimme harrastamassa Carterin kanssa kaksistaan myös torstaina ja eilen olimme jälleen kaverin kanssa liikkeellä ja teimme hieman pidempään ja enemmän. Nyt hevoset jo tiesivät mitä tehdään ja olivat aivan innoissaan lähdössä liikkeelle. Carter pompahti usemman kerran laukalle käynnistä raviin siirtyessä, ravi oli varsin lennokasta laukkapätkien välissä ja jarrut jälleen toimivat hieman vaihdellen. Joka kerta sen saa kuitenkin halutessaan kiinni ja siirtymään hitaampaan askellajiin tai pysähtymään. Kokeilimme myös vaihtaa johtoratsukkoa ja iloksemme hepat toimivatkin molemmin päin yhtä hyvin. Ne ovat myös onneksi niin fiksuja, että silloin kun kävellään, niin myös kävellään eikä edes yritetä lähteä mihinkään (muutamaa ylämäessä otettua raviaskelta lukuunottamatta).

Tässä yksi hepan perusilmeistä.. :D


Tämä on ollut ihan parasta talvipäivien hupia hevosten kanssa ja onneksi olemme saaneet kaverinkin mukaan niin on vieläkin mukavampaa! Sekä hevosen että ratsastajan mielenvirkistyksen lisäksihän tuo on todella hyvää kunnon kohotusta ja mäkitreeniä ja lisäksi meillä on muutamia pätkiä joilla hevoset saavat mennä hieman reippaampaa ja näin aukeea varmasti jotain jumejakin. Meille myöskin hieroja suositteli erilaisten mäkien menoa selän ja pepun treeniksi. Koska emme Carterin kanssa pääse enää maastoradoille, niin tuossa sai vähän samaa fiilistä ja saattoi kuvitella matkan varrelle esteitä. Tämä tulee jatkossa olemaan meille yksi kiva treenimuoto niin kauan kun polut pysyvät hyvinä. Kesälläkin pääsemme onneksi käyttämään muutamaa polkua ja mäkeä ja silloin käytössä on myöskin laukkarata. En malta odottaa ensimmäistä kesää oman hevosen kanssa ja kaikkea kivaa mitä pääsemme tekemään! Näistä maastotreeneistä meille tulikin kaverini kanssa jälleen mieleen eräs kiinnostava ratsastuksen laji, mitä me kummatkin haluaisimme päästä kokeilemaan ja mihin meillä olisi nyt viimeistään omien hevosten myötä mahdollisuus. Tästä lisää, jos saamme asian toteutettua. Nyt hauskaa sunnuntaita kaikille, itse lähden pian tallille tarkoituksena tehdä pitkä kävelylenkki tiellä seikkaillen. :)
-Hanna

2 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Jos vaan pysytään terveenä ja saadaan treenattua, niin se olisi pieni haave.. :)

      Poista