12. helmikuuta 2017

Yksi poni kiitos


Hyvää helmikuuta kaikki! Minä täällä ruudun toisella puolen koitan aktivoitua jälleen. Jotenkin on tuntunut niin kiireiseltä, ettei koneen ääreen ole ennättänyt ja silloinkin harvoin kun kone on tullut avattua niin olen puuhaillut koulujuttujen parissa. Tämäkin postaus on kirjoitettu ja julkaistu kokonaan puhelimella. Koitankin nyt esittää ahkeraa opiskelijaa ja saada mahdollisimman paljon töitä alta pois ja päästä pikkuhiljaa lähemmäksi valmistumista. Myös yksi syy miksen ole blogia päivitellyt on se, etten oikein tiedä mitä kirjoittaa. Ratsastukset sujuvat aikalailla tasaisen hyvin, mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut muttei olla otettu takapakkiakaan. Ensimmäiset kilpailut ovat muutaman viikon päästä ja niissä hypätään ainakin ponin kanssa. Viimeisin Jarin valmennus sujui ponin puolesta oikein mallikkaasti, kuskin myös kunhan alun jälkeen lopetin turhan varmistelun. Nyt ei olla hetkeen treenattu yhdessä, mutta ensi viikolla meillä on pitkästä aikaa Sepon kouluvalmennus, minkä lisäksi valmennuksiin pitäisi päästä myös viikolla.

Pari puhelinotosta viimeisimmästä Jarin valmennuksesta Roopen kanssa.

Ja Niilon kanssa treeniä viikottaisessa valkussa.

Tässä hetken suomenhevosella ratsastaneena voin todeta että ponit on kyllä niitä parhaita. Olenkin aina tykännyt poneista, niissä on jotakin mitä hevosilla puuttuu, mutta olen silti pitänyt itseäni sopivampana isompien hevosten selkään. Silloin kun menin vielä Carterilla niin ratsastin toisinaan enemmän mm. Eltonilla, silloin tällöin pääsin liikuttamaan vekkulia Rölliä ja Virossa Martsu vei sydämeni ja viime vuonna tajusin pitäväni aika paljon myös Hektorista. Siinä ja Roopessa on yllättävän paljon samaa. Kun mulle loppukesästä 2015 ehdoteltiin ratsuksi Roodosta, olin ensin melko jyrkästi sitä vastaan. Halusin nimittäin hevosen. Siis oikeasti hevoskokoisen hevosen, esimerkiksi sellaisen kuin Carter. Lopulta kotiuduin Roopen selkään, pikkuhiljaa myönsin pitäväni siitä aika paljon ja tosiasiassahan isot ponit/pienet hevoset ovat mulle juuri sopivan kokoisia. Sain kokea ponivuoden juuri ja juuri hevoskokoisen ponini kanssa ja tällä hetkellä olen siitä oikeasti enemmän kuin iloinen. Vaikka Roope ei ole ihan unelmieni poni, niin sen ansiosta rakkaus näitä veikeitä pikkukavereita kohtaan vahvistui. Nyt tiedänkin millaisen nelijalkaisen ystävän haluaisin omaksi. Olen nimittäin vakavasti miettinyt haluavani ison ponin tai pienen hevosen (sellaisen kuin Roope, joka on poni kaikessa muussa kuin säkäkorkeudessaan). Sellaisen jolla on sopivasti pilkettä silmäkulmassa, energisyyttä ja oma moottori kiitos, sekä rohkeutta ja intoa maastoesteille.

Sirun kanssa maastoilemassa, luultavasti viimeistä kertaa vähään aikaan.


Viime aikoina onkin myyntipalstoilta selattu entistä enemmän hevosten sijaan juuri poneja ja intagramissa sujuu helposti hetki jos toinenkin ihania ponikuvia katsellessa. En tiedä milloin tämä oma poni saapuu ilahduttamaan elämääni, ehkä tänä vuonna, ehkä seuraavana tai vaikka viiden vuoden päästä. Taisi olla viime keväänä kun päätin, että mulla on oma hevonen viimeistään kun täytän 30. Siihen on onneksi vielä aikaa (huuh ikäkriisi iskee jo nyt!) löytää juuri se itselle parhaiten sopiva ja kerätä rahaa, lähes kaikki varusteethan löytyvätkin jo. Tällä hetkellä en tiedä juuri muutakaan tulevista tapahtumista hevoselämässä, mikä on yksi syy siihen etten oikein osaa kirjoittaa mitään. Jännityksellä odotan mitä kevät ja lähikuukaudet tuovat tullessaan ja jos suunnitelmat menevät edes vähän toivottuun suuntaan niin luvassa on aikalailla uusia tuulia. Enempää en vielä paljasta, sillä asiat ovat ihan auki, mutta eiköhän siitä sitten täälläkin kuulla. Toivottavasti teidän kaikkien vuosi on lähteny hyvin käyntiin. :)
-Hanna

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti