Sivut

25. syyskuuta 2016

Kenttäkauden päätös: sunnuntai

Utuinen poni aamukävelyllä. :)
Nyt jatkuu Niinisalon kisojen raportti sunnuntaista, eli maastopäivästä. Meidän telttayö meni mukavasti (kai sen voi sanoa menneen, jos 2/3 oli tyytyväisiä?) ja kylmäkään ei tullut vaikka lämpötila taisikin laskea lähelle nollaa. Nukuin itseasiassa pidemmät yöunet kuin pitkiin aikoihin ja kahdeksalta ponille aamuruokia antaessa ei edes väsyttänyt. Niinpä emme jatkaneet enää unia vaan söimme itsekin. Ennen kello yhdentoista maastojen alkua kävimme Roopen kanssa vielä kävelyllä ja lauantain villi meno jatkui, siivosimme karsinan ja pakkasimme teltan ja tavarat autoon. Hyvissä ajoin suuntasimme sitten katsomaan helpon maastoja ja tuttariin asti ehdimme katsella, ennen kuin ponia piti mennä laittamaan kuntoon. Ennen helpon alkua kävimme vielä kertaalleen tsekkaamassa sen harrasteen uuden esteen, joka oli pyörinyt mun mielessä joka kerta kun yöllä heräsin. Käytiin katsomassa ja ihmettelemässä sitä ison porukan voimin, kun kotitallilta kisoja seuraamaan tulleet kaveritkin olivat paikalla.

Tämä on nyt se paljon puhuttu uusi este, tätä kierrettiin ympäri ja pällisteltiin hyvä tovi. Se näytti korkealta ja leveältä harrasteeseen, mutta näin jälkeen päin ja sen onnistuneesti hypänneenä voin sanoa sen olleen sittenkin aika kiva! Ja onhan se aika hienoksi maalattukin.
Aika jännittyneillä fiiliksillä olin kun mentiin laittamaan ponia kuntoon ja omia kamoja päälle. Mulla oli aikaa ihan jees siirtyä jaboilta verkkaan ja tehtiinkin hyvät alkukäynnit. Yritin ottaa rennosti ja ajatella kaiken menevän hyvin. Halusin ratsastaa Roopen reippaaksi ja vastaamaan helposti itse eteen jalkaa käyttäessä. Se toimikin ihan hyvin ja tuntui innostuneelta. Ehdin ottaa verkassa vähän ravia ja laukkaa isolla ympyrällä syrjemmällä esteistä, kunnes otettiin reippampi kierros esteiden ympäri. Ajattelin ottaa vielä toisen reippaamman pätkän yhdellä hyvällä suoralla ja alkaa sen jälkeen hyppäämään. Käännyttiin suoralle, Roope vastasi eteen, ajattelin että jes se liikkuu hyvin. Muutaman sekunnin päästä istuinkin maassa ponin jaloissa. Polveen sattui niin paljon, etten ollut varma pystynkö lähtemään maastoon ja kun yksi kisaaja tuli viereen heppansa kanssa kysymään sattuiko, en vaan pystynyt vastaamaan.

Tästä ensimmäisen esteen hypystä näkee, että kuski ei ollut vielä ihan kotonaan. Ratsastuskuvat ©Aino H.

Kaverit ja verkkavahti kipitti mun luokse, otti ponin sivummalle, kysyi uudestaan kuinka kävi, auttoi ylös ja käski lääkärin luokse. Könkkäsin ambulanssille ja kävely kävi vähän helpommaksi. Selitin mitä kävi ja sain luvan lähteä radalle, en kuitenkaan ollut itse yhtään varma pystynkö. Fyysisesti uskoin pärjääväni jalan kanssa maaston läpi vaikka vähän sattuisikin, mutta henkisesti en ollut yhtään niin varma. Olin varma että kielletään ekalla pihalle tai poni heittää uudestaan alas. Sanotaanko näin että se lyttäsi kaiken rohkeuden ja varmuuden aika huolella sinne männynjuureen. Selkään pääsin just ja just punttaamalla ja itku kurkussa kerroin verkkavahdille, että saan startata. Sitten Laura tuli onneksi potkimaan muhun vauhtia ja ilmoittamaan että lähtöön on noin vartti aikaa, enkä ole hypännyt vielä yhtäkään estettä. En olisi oikeastaan halunnutkaan, mutta sain kuulla että jälkeen päin kaduttaisi jos jätän kesken ja täysin tottahan se oli.


Nostin laukan ja uskalsin antaa ponin edetä, mutta pidin visusti huolen ettei se saa vedettyä päätään alas missään kohtaa. Tulimme ensimmäisenä verkkaesteenä ihan tavallisen tukkiesteen ja tajusin jo kaukaa että vauhti hiipuu ja jotain pitäisi tehdä. En kuitenkaan tehnyt ja Roope kielsi, hyvin hitaasti sen vauthi vain pysähtyi. Ennen uutta lähestymistä mun päässä taisi syttyä joku lamppu ja tajusin että ei hitto, me ei tultu tänne kieltämään. Näissä kisoissa piti päästä maaliin asti. Sen jälkeen kaikki verkkahypyt sujuivat hienosti. Roope hyppäsi hyvin, se oli innokas ja eteni juuri niin kuin halusin. Meillä oli lopulta vähän liikaakin aikaa, sillä lähdöt olivat myöhässä. Koska poni oli lopulta hypännyt verkassa niin hyvin, lähdin radalle paljon rohkeammin. Lähtöä odotellessa Roope selvästi jo tiesi, että kohta mennään ja oli ihan täpinöissään. Lähtömerkin tultua se lähti matkaan innoissaan.

Harrasteen radassa oli 12 estettä ja rata oli käännetty ympäri viime kerroista poiketen, mikä oli kiva juttu. Ensimmäinen ja toinen este olivat tavallisia tukkiesteitä ja molemmat hyvin yli. Kolmonen oli pieni ylöshyppy mäen päällä, joka myöskin vauhdikkaasti. Mäki alas rauhallisessa laukassa ja renkaat perään. Niiden jälkeen kauhistus alkoi muuttua innostukseksi ja aloin ajatella että mehän selvitään. Tai että minä selviän. Samalla alkoi happi loppua, kun en ollut varmaan juuri hengittänyt ja tynnyreitä lähestyessä aloin puhua ponille. Tynnyreiden jälkeen sai olla tarkkana seuraavasta melko jyrkästä mutkasta oikealle, ettei vain vedä ohitse. Sen jälkeen kolme estettä periaatteessa tehtävänä, eli tutut tukkiokseri ja muurikulma, sekä niiden välissä se uusi toripöytä. Ja kaikki puhtaasti ja ilman mitään ongelmia ylitse. Suurin ongelma uutta estettä kohtaa olikin luultavasti vain kuskin päässä ja olin onneksi saanut itseni kokoon ja oikeasti ratsastamaan, niin eihän se sitten tuottanut ongelmaa.

Radan loppupäässä olevat risu, lato ja kärrynpyörä menivät alkuradan tapaan hyvin ylitse. Laukkasuoralla viimeiselle esteelle tajusin, että me todella päästään maaliin. Kello kertoi ihanneajan lähestyvän, ratsastin vähän eteen, pidin pään ylhäällä. Huokaisin helpotuksesta vasta maaliviivan jälkeen ja halasin ponia. En ollut varmaan vähään aikaan hymyillyt niin iloisesti kuin silloin. Saimme maastosta nollatuloksen ihanneajan puitteissa ja lopulta olimme sijalla 14. Edellisten kenttiksien jälkeen tämä oli juuri se mitä toivoin meidän saavan. Voi myös olla että nämä olivat meidän viimeiset yhteiset kenttikset ja kotitallin ulkopuoliset kilpailut. Olisiko siis harmittanut, jos olisin jättänyt leikin kesken? Kyllä. Veikö poni mun rohkeutta hyppäämiseen? Ei, ehkä juuri päinvastoin. Opettiko se jotain? Kyllä. Roope opetti mua ratsastamaan, putoamaan ja muistutti ettei koskaan pidä luovuttaa vaan kaivaa se viimeinenkin taistelutahto esiin.
-Hanna

4 kommenttia:

  1. Ihana nähdä etten ollut ainoa joka jännitti tuota kyseistä estettä maastossa! :D Kävelin radan yksin lauantaina, ja ton esteen kohdalla piti vähän pysähtyä miettimään että kävelenkö nyt varmasti harrasteen rataa vai jotain ihan muuta.. :D Jännitys oli kyllä ihan turhaa, mutta jotenkin tuntui niin massiiviselta toi este!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo se vaikutti jotenkin ihan valtavalta. :D Itse olin radannäytössä, mutta jäätiin porukasta jälkeen ja tossa kohtaa piti myöskin mietttiä että ollaanko oikealla esteellä vai onko väärä este sattunut meidän radalle!

      Poista
  2. Hienoo et jatkoit loppuun! mutta miksi olisi teidän vika kisa? Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja olisihan se jälkeenpäin harmittanut ja paljon! Hevoskuviohin saattaa tulla muutoksia.. :)

      Poista